Koin hämmentävän hetken itselleni uuden joogasalin wc-tilassa. Minut valtaa harjoituksen jälkeen aina hyvä fiilis, mutta käsienpesualtaalla valmistauduin ottamaan riskin tunnelman hienoisen laskun suhteen.

Olin luomassa katsettani mahdollisesti punoittaviin kasvoihini ja tarkastaakseni aamulla yllättäneen finninalun sen hetkisen elinvoiman. Yllätyksekseni altaan yläpuolella ei ollutkaan peiliä, mutta sen tilalle oli kirjoitettu jotain. Teksti kertoi minun näyttävän ihanalta. Poistuin salilta todennäköisesti punaisena, mutta kiitollisena ja iloisena.

Luin hetki sitten kolumnin, jonka kirjoittaja kertoi vältelleensä viikon ajan peiliin katsomista, mistä oli muodostunut hänelle pakkomielle. Hän vertasi itseään kreikkalaisen mytologian Narkissokseen, joka rakastui omaan peilikuvaansa, muttei malttanut lopettaa itsensä ihailua, vaan lopulta kuihtui pois kuvajaisensa äärellä. Tosin toisin kuin Narkissos, kirjoittaja vietti aikaansa peilillä ihohuokosiaan ja pikkuvirheitään tutkien.

Järkytyksekseni pystyin samaistumaan kirjoittajaan. Kulutan aamu- ja iltatoimien aikana valtaosan kylpyhuoneessa vietetystä ajasta kasvojen ihoa lähietäisyydeltä tutkien. Jos kuljen kotona alusvaatteissa kokovartalopeilin ohi, jumiudun helposti tutkimaan figuuriani edestä ja sivulta, pohtien mistä ja koska tuo ja tämäkin on tullut ja miten niistä pääsee eroon. Peilin terveiset alkavat helposti isännöidä tunnelmaani.

Mutta kuten viittaamani jutun kirjoittaja, olen huomannut, että mitä vähemmän luon katseita peiliin, sitä hehkeämpi oloni on ja mikä oudointa, tunnen myös ihoni voivan paremmin. Varsinkin tropiikissa matkaillessani olen viettänyt pitkiä aikoja vailla silmäpeliä peilin kanssa, keskittyen sen sijaan ympäröivään maailmaan, muihin ihmisiin ja kokemuksiin. Kokovartalopeili on kolmannen maailman maissa harvinaisuus, mutta niin on myös selluliitista valittaminen.

Useimmat hätkähtävät sitä, miltä oma ääni kuulostaa nauhalta. Emme kiinnitä siihen reaaliajassa puhuessa huomiota, mutta kun meille jää aikaa analysoida sitä ikään kuin ulkopuolisena, alamme välittömästi ihmetellä, miten oudolta kuulostamme. Uskon saman efektin olevan takana siinä, miten tutkimme peilikuvaamme.

Normaalista perspektiivistä katsottuna vartalomme näyttää tavalliselta ja yleensä aivan mukiinmenevältä. Peilistä hahmotamme itsemme eri tavalla kokonaisuutena. Näemme paikkoja, joihin katse ei normaalisti yllä ja alamme välittömästi tutkia näkemäämme, kuin löytöretkeilijä tutkii uutta mannerta. Peiliin luotuun katseeseen sekoittuu myös ennakkoasenne, joka meillä on omaa ulkomuotoamme kohtaan.

Kun jotain tuijottaa tarpeeksi kauan, näkemäänsä turtuu. Näytti peilissä miltä tahansa, hyvin olevat asiat sumenevat ennen pitkää niiden asioiden ympäriltä, joita haluaisimme muuttaa. Peiliä vastaan käytyä tuijotuskilpailua voisi verrata tuulimyllyjä vastaan taistelemiseen. Siinä kahinassa Narkissoskin heitti veivinsä, vaikka oli rakastunut kuvajaiseensa.

Kuten oman äänen soinnin outoskin on vain illuusio, niin on myös zoomauksen alla oleva oma peilikuva, joka ei oikeasti ole enempää, kuin valonsäteiden jatkeiden muodostama heijastus lasissa. Se mitä itse näemme peilistä, ei ole synonyymi todelliselle, oikealle minälle tai absoluuttinen totuus ulkonäöstämme.

Kun jatkossa satun peilin eteen kauneudenhoidollisissa aikeissa, yritän muistaa katsoa siitä muodostunutta heijastusta rohkeasti myös silmiin ja muistuttaa sitä jostain täysin totta olevasta, olennaisesta ja merkityksellisestä asiasta, josta heijastuman lähde eli minä saan tuntea kiitollisuutta.

Peilin edessä käytetty aika kannattaa hyödyntää tasapuolisesti ulkoisen ja sisäisen hyvinvoinnin edistämisen parissa. Peilin luota on myös tärkeää ymmärtää poistua. Mutta kun peilin luota lähtee, se kannattaa tehdä hymyillen. Näin päällimmäisenä omasta ulkonäöstä piirtyy mieleen kuvajainen ihmisestä, jolla näytti olevan hyvä fiilis. Mikäs sen kauniimpaa!

Kommentit

Kommenttia