Turvaistuimet, hiekkalaatikot, rattaat ja tuttipullot – elän niiden keskellä, vaikken ole itse äiti.

En ole äiti. En ole miettinyt vielä äidiksi tulemasta hetkeen. Koen olevani yhä lapsi itsekin. Olen aina ollut perheen pienin ja nuorin; typerin ja kokemattomin. Olen aina ollut äidin oma pikkuvauva. Yritä siinä sitten leikkiä aikuista – saati ryhtyä itse äidiksi. Lapset eivät kuulu elämääni, ainakaan tällä hetkellä.

Vaikken ole itse äiti, ympärilläni velloo jatkuva vauvabuumi. Ennen niin kovin huomaamattomaksi jääneet vauvat ovat vallanneet mieleni hiljakseltaan, varsinkin sosiaalisessa mediassa. Varsinainen epeli tuo Elmeri 1vee, kun oli niin kovasti hassutellut ruokaillessaan, että äidin piti ladata kuva likaisesta nassusta Facebookiin. Toisaalla pikku-Pinja on ollut leikkimässä ulkona hiekkalaatikolla lapiolla – varsinainen jännitysnäytelmä, joka vaatii kuvan lataamista Instagramiin. Ja mikä olisikaan suurempi saavutus, kuin saada nukkuva vauva siirrettyä turvaistuimesta rattaisiin ilman, että vauva herää. Tämä vaatii hurraa huutoja ja päivitystä vauvantuoksuiseen mammablogiin.

Fakta on, että ympärilleni sikiää vauvoja. Tämä trendi on ollut havaittavissa jo pidemmän aikaa, mutta vasta nyt siitä on tullut vahvasti nousujohteinen. Uutisvirtani täytyy päivä päivältä enenevissä määrin pissa-kakkapäivityksistä. Ystävieni kestit – ne rentouttavat, pitkän kaavan mukaan ruokailut ja illanistujaiset – muuttuvat vauvakesteiksi ja stressaaviksi, lyhyiksi illanvietoiksi; vauvahan on saatava nukkumaan, ja vanhemmat ovat kovin väsyneitä viihdyttääkseen viereita.

Väsymys ja ruuhkavuodet; elän kaiken tämän keskellä, vaikka en itse ole osa tätä tarinaa. Kuulen säännöllisesti uteluita siitä, koska aion itse ponnistaa maailmaan oman pienen avaruusolentoni. Kuulen ne huokailut ja tunnen ne säälivät katseet, jotka kohdistuvat osakseni, kun ilmoitan, ettei sen aika ole vielä, enkä edes tiedä koska näin tapahtuisi. En vain näe itseäni äitinä – tässä ja nyt.

Niin, ne kuuluisat ruuhkavuodet, jotka muilla täyttyvät vaipanvaihdosta ja päiväkotiin viemisistä. Omalla kohdallani ruuhkavuodet tarkoittavat työtäni ja sen viemää aikaa. Tällä hetkellä työni on todellakin minun kaikkeni. Työprojektini ovat minun vauvojani. Minä elän tällä hetkellä työtäni ja itseäni varten, ja olen täysin sujut asian kanssa. En edes haluaisi lapsia nyt – tähän tilanteeseen ja näissä olosuhteissa.

Silti asia jää ihmetyttämään; minkä vuoksi minusta tuntuu nykyisin siltä, että elämäntapani on jollakin tapaa väärin? Olenko itsekäs, kun en halua lapsia nyt ja heti paikalla? Olenhan jo kolmekymppinen, onnellisesti parisuhteessa oleva nainen, jonka pitäisi pystyä asettautumaan aloilleen. Olenko siis outo, kun en syty söpöistä vauvan vaatteista, vauvan huoneen sisustamisesta tai imettämisestä?

On jokaisen oma asia, koska hankkii lapsensa. Ei ole yhtä oikeaa mallia tai kaavaa, jonka mukaan kaikkien tulisi elää. Samoin, kun minä en tuputa ajatuksiani ja uskomuksiani omasta elämäntavastani, en halua muidenkaan tyrkyttävän itselleni omaa elämäntyyliään. Olen täysin tyytyväinen elämääni, enkä kaipaa muiden kommentteja tai näkymyksiä asiaan liittyen. Minun on hyvä näin, uskokaa tai älkää.

Niin, entäpä, jos minä alkaisin lähetellä kuvia työprojekteistani ja niiden eri vaiheista? Mitä, jos minä puhuisin ystävieni seurassa vain ja ainoastaan työasioistani? Kommentoisin: ”Nyt kun sain ylennyksen, niin johan alkoi meidän tiimin Excel-taulukko rakentumaan nopeasti! Voisinkin sanoa, että palkankorotukseni mahdollisti sen, että saimme makrot vihdoin toimimaan, hehe!”. Olisiko se oikein niitä kohtaan, jotka ovat äitiyslomalla; hukuttaa heidät häpeään siitä, ettei heidän uransa etene, ja että heidän palkkansa on huono? Tuoreet äidit, muistakaahan tämä, kun ensi kerralla jaatte pää pyörryksissä ja onnesta soikeana omia tarinoitanne tai kritisoitte sanoin tai elein lapsettomia tovereitanne. Jokaisella tarinalla on toinen kääntöpuolensa.

Kommentit

Kommenttia