Haluan uuden auton. Seuraavaksi etsin kyllä paremman työpaikan. Voisin kyllä pian laittaa ukonkin vaihtoon. Missä vaiheessa liiallinen tavoittelu kääntyy itseään vastaan ja muodostuu noidankehäksi?

Mahdollisuuksien ovet ovat moninaiset. Yhteiskunnassamme asioiden ja esineiden tavoittelu on arvossaan. Kaikki haluavat jatkuvasti jotakin – ja mielellään aina parempaa kuin aiemmin tai mitä muilla on. Arvostamme ihmisiä, jotka pyrkivät eteenpäin ja haluavat saavuttaa elämässään asioita. Onko tässä jotakin väärin? Ei, jos minulta kysytään, mutta toisinaan tavoittelu voi kääntyä itseään vastaan ja muodostua ongelmalliseksi itse itseään toteuttavaksi ennusteeksi – noidankehäksi. Mitä jos tavoittelua tehdäänkin vain tavoittelun itsensä vuoksi?

Ystäväni haluaa vaihtaa autoa. Hänellä on allaan mitä upeimmat vanteet ja liki puolen sadantuhannen euron metallinhohtoinen, saksalainen runko, mutta uusi ja entistä vauhdikkaampi menopeli houkuttaa; vanhalla kun on mittarissa kilometrejä ja taakkanaan vuosia jo jonkin verran. Aivan totta, auton vaihtaminen on toki taloudellisesti kannattavaa tässä tilanteessa. Toinen ystäväni on juuri ilmoittanut etsivänsä uutta työpaikaa. Hän on ilmeisen tyytymätön nykyiseen työhönsä ja haluaa vaihtelua nykytilanteeseen. Uusi työ kun toisi mukaan uudenlaisia haasteita ja mielenkiintoisia urakehitysmahdollisuuksia. Kolmas ystäväni on ilmoittanut jättävänsä nykyisen kumppaninsa, sillä he ovat kuulemma ”kasvaneet erilleen”, mitä ikinä se tarkoittaakin. Hänen on varmasti parempi olla yksin, jolloin hän voi toteuttaa itseään erilaisessa ympäristössä, jopa ulkomailla. Valintoja on paljon, ja ne voivat olla keskenään hyvin erilaisia. Silti niitä yhdistää monesti yksi ja ainoa asia: tavoittelu.

Syistä ja syväanalyyseista viis, jokaisella on omat perustelunsa tekemilleen valinnoille, ja eittämättä syyt ovat painavia. En kyseenalaista henkilöiden arvopohjaa tai muita päätöksenteon perusteita. Silti en jostain syystä voi ymmärtää jatkuvaa tarvetta ’upshiftaamiseen’ eli oman elämänsä pakonomaiseen, jatkuvaan kehittämiseen ja parantamiseen, vaikka kaikki vaikuttaisi olevan ulkopuolisen silmin varsin hyvin – ceteris paribus. Toki, asiaa sivusta seuraavan henkilön on vaikea tietää, mitä kulisseissa todella tapahtuu. Enkä väitä, etteikö ihmisen olisi hyvä ollaan pyrkimyksissään eteenpäin suuntautuva; jämähtäminen ja tyytymättömyys nykyiseen elämäntilanteeseen kun ovat nyky-yhteiskunnan syntejä. Ja onhan näillä tekijöillä vaikutusta myös henkilön henkiseen hyvinvointiin, erityisesti psykososiaaliseen kuormitukseen.

Tavoittelukulttuurilla on kuitenkin likainen kääntöpuolensa. Parempi elämä ei välttämättä olekaan niin paljon auvoisempaa, kuin mitä sen alunperin ajatteli olevan. Saattoiko ajatus asioiden parantamisesta loppujen lopuksi olla kiinnostavampaa ja toimivampaa, kuin itse asioiden toteutus ja sen jälkeinen tila? Ei aina, mutta mahdollisesti. Onko ongelma siis prosessin ontuvuudessa, vai onko oikeastaan sittenkin kyse itse projektin viallisuudesta? Onko kyse siis taitamattomuudesta vai tietämättömyydestä? Ja tärkeimpänä, voiko tavoittelu tavoittelun perään johtaa aina vain uusiin pettymyksiin? On ilmeistä, että odotukset nousevat myös tavoitteiden asetannan ja saavuttamisen myötä. Milloin ihmisen on lupa olla aidosti tyytyväinen saavutuksiinsa?

Valheellisen kuvan todellisuudesta antaa myös sosiaalinen media, joka on omiaan vauhdittamaan tavoittelukulttuurin syntymistä ja kehittymistä; tavoittelulla per se on instrumentaalinen arvo, ja tavoittelu on keskeisessä asemassa henkilön identiteetin, itseluottamuksen ja brändiarvon rakentumisessa. Itsensä brändäyksestä on tullut aikamme ilmiö. On tärkeää tulla kuulluksi ja nähdyksi. On olennaista olla esillä ja viestittää eri kanavissa omista aikaansaannoksista ja löydöksistä – olivatpa ne pieniä asioita, kuten uuden, paikallisen pienpanimoravintolan luomulager Instagramissa tai suurempia, kuten twiitti, jossa tuodaan esiin omakohtainen tunnustus tehdystä työstä alan merkittävässä organisaatiossa. Ja mitä vielä? Kaiken tämän taustalla on tarve luoda itsestään tietynlainen mielikuva ja toisaalta muokata markkinoitua mielikuvaa analyyttisesti ja järjestelmällisesti. Tämä voi kalskahtaa kylmältä ja sitä se osittain onkin. Imagon luomisesta on tullut hifistelyä, jossa vain ketterimmät gasellit pärjäävät. Vastuuvapauslausekkeena todettakoot, että toki onnistujien joukkoon mahtuu myös satunnaisia Hannu Hanhia, kuten kuuluisuuteen ponnahtaneet tubettajat.

Mitkä ovat tavoittelukulttuurin vaikutukset vuosien päästä? Miten tämä ilmiö vaikuttaa meihin vanhempina, ja minkälaisessa maailmassa lapsemme tulevat elämään? Miten me näemme ja koemme itsemme; olemmeko aidosti tyytyväisiä itseemme vai osoittelemmeko syyttävää sormea ulkoisille seikoille? Minä kysyn. En odota saavani vastauksia – ainakaan ’downshiftauksesta’, joka lienee vain hetkellinen notkahdus ja muutamien vastarannan kiiskien aikaansaama buumi muutoin lätkämailan mallisessa nousujohteisessa trendissä. Milloin riittävästi on riittävästi? Minä riitän, eikö se ole riittävästi?

Kommentit

Kommenttia