Äidiksi tuleminen toi mukanaan tunteen, josta puhutaan valitettavan vähän

Äidiksi tuleminen muuttaa monen ajattelua tavoilla, joihin ei etukäteen oikein osaa varautua. Yksi suurimmista muutoksista liittyy omaan äitiin – siihen, miten häntä katsoo ja ymmärtää.

Tästä kirjoitti blogissaan Jenna Crawford, ja hänen tekstiinsä voi varmasti moni äitiä ja isä samaistua.

Äitiys on raskaampaa kuin osasi kuvitella

Crawford kuvaa, kuinka äitiyden todellinen raskaus paljastui vasta lapsen syntymän jälkeen. Synnytys on fyysisesti kuormittavaa, mutta sen jälkeen alkaa vaihe, josta puhutaan harvemmin yhtä suoraan. Imetys, unettomat yöt, yritys palata edes jollain tavalla normaaliin arkeen sekä oman vapauden menettäminen vaativat enemmän kuin moni osaa odottaa.

Mukana kulkevat epävarmuus, pelko ja ahdistus. Ajatus siitä, riittääkö itse tähän kaikkeen, ja palautuuko oma identiteetti enää koskaan ennalleen. Ilo ja merkityksellisyyden tunne eivät myöskään välttämättä synny heti, vaan kasvavat vähitellen arjen keskellä.

Oma äiti näyttäytyy yhtäkkiä sankarina

Kun Crawford sai oman lapsen, hän ymmärsi jotakin olennaista. Kaiken sen, minkä hän nyt koki, hänen äitinsä oli aikanaan kokenut hänen vuokseen.

Lapsena on helppo elää onnellisen tietämättömänä. Ei ymmärrä kaikkia niitä uhrauksia, kyyneleitä, sydänsuruja ja loputonta työtä, joita vanhemmuus vaatii. Vasta oma lapsi avaa silmät näkemään, kuinka paljon vanhemmat antavat, usein ilman kiitosta tai edes ymmärrystä.

Äitiys opettaa epäitsekkyyttä

Tekstissä korostuu ajatus siitä, että äitiys pakottaa luopumaan itsekkyydestä. Omien tarpeiden siirtäminen syrjään ja toisen asettaminen etusijalle vuorokauden ympäri ei ole helppoa. Se on raskasta ja kuluttavaa, mutta samalla syvästi kasvattavaa.

Crawfordin mukaan äitiys tarjoaa mahdollisuuden oppia jotakin sellaista, mihin kaikilla ei elämässään ole tilaisuutta: elämää, jossa katse ei ole jatkuvasti itsessä, vaan toisessa ihmisessä.

Arki on raskasta, mutta täynnä merkitystä

Pieni lapsi tuo mukanaan itkua, kiukkua, väsymystä ja jatkuvaa huolenpitoa. Samalla hän tuo naurua, jokeltelua, hymyjä ja hetkiä, jotka tekevät kaikesta vaivasta merkityksellistä.

Kun katsoo omaa lastaan kasvamassa, on havahduttavaa tajuta, että oma äiti on aikanaan seurannut samoja kehitysvaiheita. Kestänyt kiukuttelut, vaihtanut vaipat, valvonut yöt ja silti iloinnut jokaisesta pienestä edistysaskeleesta.

Lähde: herviewfromhome.com